Käytiin keskiviikkona ravitsemus- ja puheterapeutilla taasen, paino nousee niukasti ku on sitä pulauttelua runsaasti=(. Vaihdettii maitoa ja lisättiin soseita, josko siitä apua. Nyt otin käyttöön ton ruokapumpun kanssa, onha se ollu kaapissa monta viikkoa, mut miten siihen onkin ollu iso kynnys ottaa sitä käyttöön, vaikka ihan kätevä se on. Hörpyttämistä olis nyt tarkotus koittaa seuraavaks, jos sillä lailla lähtis se maito menee niinku normireittiä, eilen yritin illal antaa velliä, mut oli tytsy niin väsy, että nukahti.
Helmi oli eilen leikkimatolla ihan itsekseen ja yhtäkkiä olikin masullaan! On jo pari kertaa aiemminki kääntyny, mut aina oll joku siinä vieressä. Vaikka ollaanha näitä kääntyilyjä treenattu jumpaten jo monta viikkoa. Yhtään ei Hempukka tykkäis olla makuuasennos, sylissäkin koko ajan tunkee ylös=). Eilen tanssittiin ja laulettiin Mamma Mian tahtiin Abban biisejä ja Helmi mun sylissä ääneen nauro, ihanaa <3! Melkee joka päivä mietin, että kyl me todella ollaan harvoja ja valittuja, että saatiin näin ihana vauva meille. Sekin on jääny niin mieleen synnärillä ku lastenhoitaja Taina sano Helmin ollessa vajaan vrk:n ikäinen, et jos hänellä Down on, niin tarkaan Jumala perheet valitsee, mihin sellaisen lapsen antaa. Vaikka alku oli rankkaa ja mietityttää vieläkin välillä tulevaisuus, niin loppujen lopuks sillä ei oo mitään väliä, pääasia, että Helmi on tässä ja nyt. Välillä just ku mietin näitä miten sitten fyysisesti kehittyy ja stressaan, että jääkö Helmi miten paljon jälkeen ikäkavereita, ni Ismo sanoo, et mitä väliä sillä on, eihän meillä oo mihinkää kiire. Ei ookkaan! Joskus harmittelen sitä, kun kavereille tuli kans tyttövauvat samoihin aikoihin, ettei heistä tulekaan sitte Helmin kanssa kavereita, niinku olin ajatellut. Mut ehkä heistä sentää leikkikaverit silti tulee, vaikka sit myöhemmin kulkisivatkin eri polkuja.
Tossa Helmi vieressä nukkua tuhisee, Maria ja Herkku omissa sängyissä. Vaikka kaikkia lapsia rakastaa enemmän ku mitään, ni silti Helmiä kohtaan on joku erityinen tunne tai vaisto tai miten sen nyt kuvais. Muistan ku itkin synnärillä, että kuka Helmistä huolehtii, ku mua ja Ismoa ei enää oo, vaikka mistä mä tiedän, millasta huolehtimista hän tulee tarviimaan, vaiko millastakaan. Ihanasti Helmerin kummitäti Lotta kyl sano, et onhan Helmillä topakka isosisko, mikä on kyllä niin totta!